Suomettuminen

                                                          

Meille, jotka kuulumme varhaisempaan saapumiserään, otsikon termi on tuttu iloiselta 70- ja 80-luvulta. Nuoremmille lukijoille kerrottakoon, että suomettuminen tarkoittaa kauniisti sanottuna sitä, että sodan hävinnyt pieni eurooppalainen maa säilyttää itsenäisyytensä ja omanarvontuntonsa, pääsee jaloilleen ilman ulkopuolista apua, luo hyvät ja luottamukselliset suhteet suurvaltanaapuriinsa ja kehittää oman puolueettomuuspolitiikkansa, Näin suomettumisen parfymoi aikoinaan presidentti Urho Kekkonen, yksi suomettumisen pääarkkitehdeistä.

Lähempänä totuutta lienee kuitenkin määritelmä, jonka mukaan tuo "pieni eurooppalainen maa, joka hävisi sodan", kumartaa ja pokkuroi suurvaltanaapuriaan niin paljon kuin itsenäisyyden rajat antavat periksi. Ja joskus jopa ihan pikkaisen niiden rajojen ylikin. Suomessa ei pahimman suomettumisen aikaan nimittäin valittu edes presidenttiä ellei valittavalla ollut Moskovan suostumus. Eikä julkaistu mitään, minkä voisi edes himpun verran katsoa arvostelevan Neuvostoliittoa. Niinpä esimerkiksi Aleksandr Solzenitsynin Vankileirien Saaristoa ei uskallettu julkaista suomeksi Suomessa, vaan julkaisu siirrettiin Tukholmaan. Sleepy Sleepers aiheutti kansainvälisen kohun levyllään Takaisin Karjalaan. Tiedän, että esimerkit kuullostavat naurettavilta nykypäivänä, mutta kaikki tuo, ja paljon muuta, oli arkipäivää 30-40 vuotta sitten.

Maailma on muuttunut tuona aikana paljon, Neivostoliitto on vaihtunut Venäjäksi ja Suomessa Kokoomus hyväksytään nykyisin jopa hallitukseen. Mutta vanhan tutun suomettumisen laineet tuntuvat ainakin aika ajoin pyyhkivän suomalaisia poliitikkoja. Täällä ei vieläkään osata keskustella Natosta kiihkotta, onhan Nato tunnetusti kylmän sodan aikainen länsimainen sotilasliittouma. Mitä ne mahtavat Moskavassakin ajatella.....

Venäjän toimien arvosteleminen tuntuu myös sangen hankalalta. Siinä kun muut länsimaat yksiselitteisesti tuomitsevat Moskovan toimet Ukrainassa, suomalaispoliitikot koittavat kieli keskellä suuta asetella sanansa, että juu, kyllähän me länsimaana tuomitaan miehitys ilman muuta, mutta toisaalta ihan paikallisia venäläisiähän ne siellä sotivat kuitenkin ovat. Kait. Ja ne venäläisrekat, jotka ylittävät itsenäisen valtion rajoja ilman minkäänlaisia lupia, tuovat ja vievät ihan vain humanitääristä apua. Kaikki kuvat ja jutut sotilastarvikkeista näissä rekoissa ovat vaan toisen osapuolen progagandaa. 

Tätä suomalaista pelkuruutta tunnustaa tosiasiat on perusteltu mm. sillä, että me luotamme demokraattiseen ratkaisuun. Että jos me riittävästi neuvottelemme, niin Venäjä taipuu ja muuttaa käytöstään. Ja samaan aikaan muut maat, mukaan lukien Viro ja Latvia, jotka ovat aivan omakohtaisesti kokeneet Moskovan demokratian ja diplomatian, naureskelevat suomalaiselle sinisilmäisyydelle. Venäjä on voimansa tunnossa, se on julkisesti tunnustanut hakevansa suurvalta-asemaansa takaisin, ja tässä touhussa ei pienen naapurin "Hei, juteltaisko vähän?" -pyynnöt paljoa paina. 

Suomi selvisi jotenkuten aikoinaan suuren karhun naapurina antamalla kaikessa periksi. Vähän niinkuin kotiväkivaltaa kokenut nainen. Se löi nyt kerran, mutta jos me jutellaan asiasta niin ei se varmaan enää lyö. Venäjä ei käyttänyt konkreettista väkivaltaa, mutta hallitsi silti maata. Ja nyt ilmassa alkaa olla samankaltaisia merkkejä. Suomi myötäilee, sovittelee ja neuvottelee samaan aikaan kun Venäjä keksii yhä uusia sotatoimia Ukrainassa. Toistaiseksi vain siellä, onneksi.