Se oli keskiviikkoaamu 28.09.1994. Heräsin, puin päälleni ja olin lähdössä koiran kanssa ulos. Silloinen vaimoni kertoi, että joku laiva Helsingin ja Tallinnan oli välillä uponnut. Se lenkki sinä aamuna oli melkoisen lyhyt.....
Taustaa; olin työskennellyt laivayhtiön maaorganisaatiossa reilut viisi vuotta. Vuonna 1994 en enää ollut laivojen kanssa tekemisissä, mutta tuo aika, jonka olin niiden kanssa touhunnut, on ollut elämäni parasta työaikaa. Meillä oli pienehkö tiimi, meillä oli "meidän oma laiva" ja jokaikinen päivä oli mukava mennä töihin. Ei ole mennyt päivääkään, etten ole katunut sitä, että aikoinani lähdin alalta pois.
Meillä oli joskus hieman aiemmin ollut kriisitilanne myös. Ei tosin lähellekkään Estonian tapainen, mutta tilanne kuitenkin, jossa koko henkilöstö joutui yöllä töihin. Laivamme, joka oli matkalla Travemundeen, keräsi jäätä ylärakenteisiin, ja vaarana oli, että se kippaa, jos sitä jäätä kertyy liikaa. Niinpä maahenkilöstö hälytettiin töihin keskellä yötä, ja ilmassa oli todellakin vaaran tuntua. Laiva saatiin kuitenkin takaisin Helsinkiin ja homma purkautui onnellisesti.
Osasin siis jotenkin, edes häivähdyksenomaisesti, tuntea sen fiiliksen, joka Estonia Linessa tuona yönä vallitsi. Sitä, mikä tunnelma oli merellä matkustajien joukossa, ei kukaan maalla tilannetta seurannut, osaa kuvitella. Siellä taisteltiin hengestä. Omasta hengestä.
Tuona aamuna istuin pöydän kulmalla olohuoneessa ja seurasin Ylen uutisia. Netti ei vielä tuolloin palvellut läheskään samalla teholla kuin nykyään, joten olin pitkälti television ja radion varassa. Ja hiljalleen totuus alkoi valkenemaan. Luvut 989, 137 ja 852 eivät unohdu koskaan. Laivalla oli 989 ihmistä, näistä vain 137 pelastui ja meri vei 852 henkeä. Onnettomuudessa, jonka ei koskaan pitänyt olla mahdollinen. Onnettomuudessa, joka olisi aivan hyvin voinut sattua myös laivalle, jonka kanssa minä olin tehnyt töitä hieman aiemmin.
Kuvat, joita Yle välitti mereltä ja Utön saarelta tyhjistä pelastuslautoista ja ruumispusseihin puetuista vainajista, ovat piirtyneet muistiin. Ikuisesti. Helikopterit ja niiden henkilökunta, paikalle saapuneet matkustajalaivat ja koko muu pelatushenkilöstö tekivät parhaansa, mutta kun resursseja ei ollut, ja olosuhteet olivat mitä olivat, niin moni pelastuslautalle "pelastautunut" tai pelastusliivit päällensä saanut matkustaja menehtyi kylmyyteen. Puhumattakaan niistä, jotka jäivät loukkoon laivan sisälle sen kallistuessa, kaatuessa ja upotessa. Kukaan ei osaa kuvitella sitä paniikkia, kauhua ja lamaannusta.
Nyt, tasan 20 vuotta onnettomuudesta, täytyy uskoa ja luottaa siihen, että 852 ihmisen uhri ei ollut turha. Toivottavasti merellä liikkuvat laivat ovat nykyään varusteltu siten, ettei vastaavaa enää voi tapahtua. Mutta toisaalta, eihän se tällaista onnettomuutta voinut tapahtua vuonna 1994. Ja silti se tapahtui.....
Estonian uhrien muistoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti