Nato! Olen rohkea, ja uskallan kirjoittaa sanan, joka tuntuu olevan kiellettyjen sanojen ja asioiden listalla Suomessa. Nato! Nato! Minähän olen lähes anarkisti!
Asiaan..... Aika ajoin Suomessa herää keskustelu maamme sotilaallisesta liittoutumisesta. Lähes aina, tai itse asiassa aina, keskustelu alkaa kun suuri itäinen naapurimme kolistelee sapeleitaan. Niinkuin juuri nyt Ukrainassa. Meillä aletaan miettiä, että "me nyt kuitenkin ollaan tässä Venäjän naapurina, meillä nyt kuitenkin on tuo 1.300 km maaraja Venäjän kanssa, mitäs jos sittenkin.......Urkin aikoinaan luomasta turvallisuuden tunteesta huolimatta, pitäisikökän meidän sittenkin hakea turvaa jostain?"
Ja sitten päästään "keskusteluun". Keskustelu on tässä yhteydessä aina siitä, että me olemme aina pärjänneet itse, liitoutumatta keheenkään, olematta sitoutumatta kehenkään. Tai että onhan meillä jo tämä kumppanuus Naton kanssa. Tai että miten olisi puolustusliitto Ruotsin kanssa?
Se on totta, että olemme pärjänneet kauan, jopa muutaman sodan, liittoutumatta kehenkään. Kuitenkin jos mietimme sotia joita on käyty, Neuvostoliittoa vastaan muuten aina, jokaikisessä sodassa on toivottu, ja muutamassa jopa saatu, apua liittolaisilta. Eli se siitä yksin pärjäämisestä ihan historian valossa.
Maailma on ehkä myös hieman muuttunut näistä liittoutumattomuuden kultaisista vuosista. Enää ei ole niin selkeää eroa lännen ja idän välillä jonka välimaastossa oli mukava ja turvallinen kellua joskus iloisella 70 -luvulla. Lipaista aina välillä siihen suuntaan kuin oli tarve, ja hetken päästä sitten siihen toiseen suuntaan. Unohtamatta kuitenkaan sitä, että silloin Neuvostoliitto saneli aika paljon jopa Suomen sisäpolitiikkaa aina presidenttien valinnoista alkaen.
Nuoremmille lukijoilleni tiedoksi, tuolloin seitkytluvulla maailman rauhan tasapainoa hallitsi kaksi puolustusliittoa, idässä Varsovan liitto ja lännessä Nato. Varsovan liitolla oli ohjuksia, joilla puolustettiin rauhaa, Natolla lännessä puolestaan sotaisia, valloitukseen ja tuhoamiseen tarkoitettuja ohjuksia. Tämä oli Suomen virallinen kanta, jota myös erilaisissa kansalaisjärjestöissä innokkaasti tuettiin. Ja marsittiin Natoa vastaan.
Väitän ihan pokkana, että tuolta ajalta kumpuaa vaikeudet edes keskustella Natoon liittymisestä. Varsovan liittoa ei enää ole, itseasiassa aika moni sen entisistä jäsenvaltioista on liittynyt Natoon. Suomessa tuntuu, ainakin henkisesti, vallitsevan edelleen vastakkain asettelun ilmapiiri, joka kumpuaa siitä ajasta, että toisella puolella oli rauhan, ja toisella sodan ohjuksia. Näin ollen on vaikeaa liittyä sille sotaa kannattavalle puolelle.
Suomi selvitti aikoinaan pari sotaa lähes yksin. Mitä nyt pikkaisen saatiin apuja Saksalta, mutta sekin apu kääntyi lopulta siihen, että sakemannit piti väkivalloin häätää maasta. Joten miksi liittoutua nyt?
No ehkäpä vaikka siksi, että uhkakuvat ja vastakkain asettelut ovat muuttuneet aikojen kuluessa. Jos ihan rehellisiä ollaan, meitä uhkaa, jos joku nyt yleensäkään uhkaa, ainoastaan naapurimme Venäjä. Ja rehellisyyspuuskassa lienee hyvä tunnustaa myös se, ettemme enää pärjää yksin ylivoimaista vihollista vastaan, emme vaikka Rokka talvisodassa taisteli pelkän kokardin voimalla. Apuja siis tarvitaan, eikä Ruotsista siihen ole. Puolustuslitto Ruotsin kanssa tarkoittaisi vain kahden sotilaallisen pikkumaan liittoutumista ihan sisäpoliittisista syistä. Puolueet molemmissa maissa voisivat hakata toisiaan selkään että "me pojat tehtiin jotain puolustuksemme eteen. Kukaan ei voi tulla myöhemmin sanomaan, ettei mitään olisi tehty."
Toki Suomella on tämä kumppanuussopimus Naton kanssa. Järjestelmät jne. ovat yhteensopivia Naton järjestelmien kanssa. Mutta mutta.... se tärkein puuttuu. Jäsenyys ja sitäkautta tuki konfliktitilanteissa. Hypoteettisesti ajatellen, jos Venäjä päättäisi "turvata venäläisten oikeudet" Suomessa ja hyökätä tänne aivan kuten teki Ukrainassa, Natoa ei näillä spekteillä voisi asia vähempää kiinnostaa. Eikä enää siinä vaiheessa olisi kauheasti väliä sillä, että huomaisimme, että jäsenenä voisi olla toisin. Jos asiat pääsevät kehittymään liian pitkälle, Naton jäsenyyttä on aivan turha vinkua enää. Paskat on jo housuissa. Eikä se Rokka sillä kokardilla kauaa ohjuksia tai "avustusrekkoja" pidättele.
Toinen skenaario; oletetaan että vaikka Isis Lähi-idässä saa jalansijaa yhä enemmän ja päättää aloittaa suuremman luokan Pyhän Sodan lansimaita vastaan. Yksi epätodennäköisempiä kohteita olisi Suomi, mutta mitä jos sittenkin? Mitä me tekisimme, jos Isiksen (tai jonkun muun terroristijärjestön) systemaattinen hyökkäys kohdistuisi muiden länsimaiden ohella myös Suomeen? Lähtisikö Karhuryhmä Syyriaan? KRP:n tutkiijat? Utin erityiskoulutetut jääkärit?
Joten, mitäpä jos unohtaisimme vanhat asenteet, uskon siitä että pärjäämme yksin kun olemme aina pärjänneet, toivon että jos jotain tapahtuu, saamme apuja kumppanuuden perusteella, ja tekisimme sen ainoan ja oikean ratkaisun; ja liittyisimme Natoon. Venäjä kiukuttelisi hetkisen, mutta kysymyksessä olisi kuitenkin itsenäisen (?) valtion itsenäinen (?) päätös, jota sen(kin) pitäisi kunnioittaa.
Ihan normikansalaisena; ainakin minulla olisi turvallisempi olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti