Hei! Minä olen Pentti mutta kirjoitan tämän päiväkirjamerkinnän salanimellä, koska käsittelen tässä niin vaikeita ja henkilökohtaisia asioita, etten halua kotikuntani Rautavaaran asukkaiden saavan tietää, että minullakin on heikkouksia. Olenhan minä miehinen mies, jolla on pystytukka.
Mutta asiaan. Tulin tänään junalla Kuopiosta, jonne muutin Rautavaaralta vuonna 2009, Helsinkiin. Käytin luonnollisesti taajamajunaa, koska mielestäni kaikenmaailman Pendoliinot ja muut hössötykset edistävät aivan liikaa kansainvälisyyttä ja ovat aivan liian edistyksellisiä. Kyllä toinen luokka vanhassa kunnossa pikajunassa riittää isänmaalliselle miehelle.
Eipä mennyt kauaa siitä, kun olin nauttinut Kerttu -rouvan tekemät ja voipaperiin pakkaamat eväsleivät, niin juna puksutti jo Helsingin asemalle. Jätin tyhjän Koskenkorva -pullon, jossa oli ollut maitoa evääksi, junan roskikseen ettei kukaan vaan luulisi, että minä, uskovainen mies, Kossua kiskoisin. Sekin kerta kun kännissä autoilin, oli ihan vaan vahinko. Helsingissä paistoi aurinko ja oli kesäinen päivä, ajattelin vielä tässä vaiheessa, että tästä tulisi hyvä päivä.
Hyppäsin junasta siis hyvillä mielin, mutta kylläpä minä sitten säikähdin. Jo asemalaiturilla minua vastaan käveli hirvittävä lauma mustiin pukeutuneita ihmisiä, joilla roikkui naamasta kaikenmaailman uistimen näköisiä väkäsiä, tukat olivat pystyssä ja vaikka minkä värisiä. Useat näistä olivat pukeutuneet nahkatakkeihin, joiden selkämyksissä näin hakaristejä, saatanankuvia ja minulle täysin käsittämättömiä nimiä kuten esim. Goatmoon ja Emperor.
"Me haluamme kaikille vain tuskaa, kuolemaa, tuhoa ja pimeyttä", yksi ohikulkeneista hottentoteista julisti. Peräännyin asemalaiturin laitaan ja ajattelin, voi kun voisin autaa näitä nuoria. Voi kun voisin ottaa heitä kädestä, viedä heidät puhtaaseen pohjois-savolaiseen luontoon purkamaan pahaa oloaan. Voisin opettaa heitä metsästämään, antaa heille luodikon ja näin voisimme purkaa pahaa oloa ampumalla metsän eläimiä. Mitä pienempiä ja mitä avuttomampia, sen parempi. Sillä, että olisiko metsästyskausi vai ei, ei ole mitään merkitystä, sillä olenhan minä, Penti - rehti suomalainen mies, ennenkin räiskynyt laittomasti. Kun olisimme purkaneet pahan olon, voisimme sitten yhdessä pestä nahkatakkien selkämyksestä kaikki pahat merkit pois. Hakaristit voisivat jäädä, ne ovat toisaalta aika vekkuleita.
Mutta ei, nämä selkeästi paholaisen vallassa olevat nuoret vyöryivät ohitseni, enkä minä uskaltanut tehdä mitään. Tässä on nyt se syy, miksi kirjoitan tätä nimimerkin takaa tunnistamattomana, minä en uskaltanut! Ajatelkaa, vaikka olen itkettänyt työpaikallani eduskunnassa naiskansanedustajia helposti, minun on pakko tunnustaa, että nahkatakki, pystyyn kohotettu nyrkki ja uistin- ja keittiötarvikevalikoima naamassa peloitti minua niin, etten uskaltanut tarttua toimeen. Minä häpeän.
Häpeissäni kävelin ulos asemalta. Kävelin kohti Kaivopuistoa ajatuksissani, mutta tälle päivälle sattuvat vaikeuteni eivät olleet vielä ohi. Eivät suinkaan.
Seuraavaksi törmäsin nimittäin kulkueeseen, jossa oli edustettuna kaikki sateenkaaren värit, iloinen musiikki soi, ihmiset tanssivat kadulla ja kulkivat käsi kädessä. Tarkkaan kun katsoin, siellähän oli niin nais- kuin miespareja. Ja kulkivat käsi kädessä ja niillä näytti olevan aidosti hauskaa.
Viimeistään nyt tiesin, että päiväni oli pilalla. Jos maamme pääkaupungin kaduilla sallitaan se, että samaa sukupuolta olevat kävelevät vierekkäin, tanssivat keskenään ja pitävät hauskaa, niin kaukana ei ole se aika, että alkavat sekaantua eläimiin. Minä kysyn vaan, että missä menee vapaamielisyyden rajat? Jos tämä meno jatkuu, niin itsenäisyyspäivän vastaanotollakin saattavat samaa sukupuolta olevat tanssia keskenään, ja silloin minä en kyllä sinne mene. Minä en sitä katsele, kun homo tanssii. Olenhan minä Pertti - miehinen suomalainen mies! Ja kun minä jätän menemättä, niin kyllä sitten Saulia vituttaa.
Olin ehtinyt olla Helsingissä siis vajaat 15 minuuttia ja kohdannut tuona aikana kaksi elämäni suurinta pelkoa. Olin kohdannut saatananpalvojia ja vierekkäin käveleviä samaa sukupuolta olevia ihmisiä. Ymmmärtänette varmaan, ettei kukaan, ei edes rehti suomalainen mies, kestä tuollaista ilman seurauksia. Mutta koska minä olen Pentti, enkä vähästä horju, minulla oli keinoni selvitä tästä, kieltämättä vaikeasta kokemuksesta. Menin Helsingin -kotiini, pistin Jukka Kuoppamäen Sininen ja Valkoinen -biisin soimaan ja rupesin lukemaan Timo Soinin Peruspomo -kirjaa. Se on jo kulunut aivan hiirenkorville, niin paljon olen sitä lukenut, mutta siitä saan voimia, ajatuksia ja se auttaa minua vaikeiden aikojen yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti