Venäjä

Suomessa on viime päivinä keskusteltu, jopa presidenttiä myöten, siitä, että pitäisikö maamme osallistua Viron Ämarissa järjestettävään lentosotaharjoitukseen. Ongelmia poliittisessa johdossa on aiheuttanut se, että kysymyksessä on USAn ja Viron yhteinen harjoitus, ei siis edes Naton. Ja niinkuin arvata saattaa, päätös lähteä mukaan tai jäädä pois moisesta "provokaatiosta", ei ole helppo.

Lyhyesti sanottuna "ongelma" osallistumisesta kiteytyy kahteen osaan. Jos emme osallistu, muu maailma saattaa ajatella, että ne ei uskalla kun pelkäävät Venäjän reaktioita. Ja tätä katsantokantaa ei Viro ainakaan tule unohtamaan. Tässä kun on oivallinen tilaisuus näpäyttää "isoveljeä", joka tosin ei ole isoveli missään asiassa enää pitkiin aikoihin.

Jos taasen osallistumme, valtionjohdossa pelätään ihan aidosti Venäjän reaktioita. Varsinkin kun tässä tapauksessa ei voi piiloutua Naton kumppanuusohjelman taakse, vaan harjoitus on ihan suoraan USAn organisoima. Naton kumppanuusohjelmaan sisältyvät harjoitukset on jo tavalla tai toisella saatu myytyä itäiselle naapurille, mutta tämä olisi taas uusi askel kohti länttä ja kohti ihan omaa ulkopolitiikkaa. Ja se pelottaa.

Ei yllätä ollenkaan, että kotimaisen politiikan vanhat jäärät vastustavat harjoitukseen osallistumista. He kun ovat kasvaneet ja imeneet poliittiset näkemyksensä ajalla, jolloin lähes kaikki mitä Suomi valtiona teki tai osallistui, piti hyväksyttää Moskovassa. Kun edessä oli jokin suuri, pitkällä tähtäimellä Suomen ulko- tai talouspolitiikkaan vaikuttava asia, presidentti Urho Kekkonen käväisi poikkeuksetta valtiovierailulla Neuvostoliitossa. Tämä ei ollut rähmällään oloa, vaan tämä oli reaalipolitiikkaa. Samaan aikaan olimme virallisesti "sitoutumattomia ja itsenäisiä". Paitsi että suuri osa muusta maailmasta nauroi Suomelle. Jos nyt ei ihan suoraan, niin ainakin nurkan takana.

Ja tämä sama ajattelumalli vaivaa politikkoja edelleen. Suuri osa maamme päättäjistä ei vieläkään ole päässyt irti siitä, että kaikissa päätöksissä pitää aina miettiä ensin sitä, mitä Moskova tästä ajattelee. Mutta kun tämä ajattelutapa ei mene jakeluun enää niiden ihmisten parissa, jotka eivät tuota edellä kuvattua kylmän sodan aikakautta ole eläneet. Eli siis alle viisikymppisissä. Joita on aika paljon.

Tässä lentosotaharjoitushässäkässä on kansalaista naurattanut kikkailu, jolla on ostettu lisäaikaa. Ensin ihmeteltiin, että onko Suomi ylensäkään kutsuttu koko harjoitukseen, ja jos on, niin kuka on kutsunut, kenet on kutsuttu ja millä tavalla on kutsuttu. Suullinen kutsu on kuulemma tullut, mutta kenelle kun kukaan ei tunnusta sellaista saaneensa.

No, vihdoin saatiin myös kirjallinen kutsu. Joka onkin sitten vähän hankalampi juttu, koska Ilmavoimat ehti jo ilmoittaa, että ilman kirjallista kutsua emme voi osallistua  harjoitukseen. No nyt sekin on sitten saatu...... Ja poliitikkojen kiemurtelu uutisissa senkus lisääntyy.

Joten, otetaanpa reality check ja kylmät faktat pöytään. Asia numero yksi; Suomea ei turvallisuuspoliittisessa mielessä uhkaa kuin yksi valtio, ja se on Venäjä. Vai kuka uskoo Ruotsin, Norjan tai Viron hyökkäävän Suomeen? Kun tämä tosiasia on tunnustettu, kannattaa kysyä rehellisesti itseltämme, että onko puolustuskykymme riittävä yksinään Venäjää vastaan mahdollisen kriisin sattuessa. Minä väitän että se ei ole.

Asia numero kaksi; onko Suomi enää pitkään aikaan ollut puolueeton tai sitoutumaton valtio? Ei ole. Me olemme leimallisesti Euroopan Unionissa ja tulemme siellä myös olemaan vaikka Persut tekisivät mitä. Joten kykeneekö EU takamaan turvallisuutemme kriisitilanteessa? Ei kykene, EU ei ole puolustusliitto, joten EU:n sotilaalliseen tukeen on aivan turha nojautua.

Asia numero kolme, Venäjä on kiistatta viime aikoina alati nousevan kansallisuusliikkeen voimin muuttunut yhä arvaamattomammaksi. On se, ihan oikeasti! Helppo esimerkki; Ukraina. Venäjä itse kieltää olevansa siellä sotaa käyvä osapuoli, mutta kaikki todisteet osoittavat muuta. Ja koska naapurissa uinuu arvaamaton karhu, olisiko aivan tyhmä idea varautua sen heräämiseen?

Ja viimeinen asia tällä erää. Olisiko oikeasti jo aika haudata ne seitsemänkymmentäluvun toimintatavat ja ajatukset ja päivittää ulkopolitiikka vastaamaan tätä päivää? Venäjä on, ja tulee olemaan, rajanaapurimme, jonka kanssa meillä on maarajaa noin 1300 km. Se asia ei tule muuttumaan. Hyvät suhteet Moskovaan ovat tärkeitä, mutta Suomen ulko- tai turvallisuuspolitiikkaa ei nykypäivänä enää vaan voida johtaa siten, että päätökset hyväksytetään veli venäläisellä. Viro on sen jo oppinut, nyt odotellaan että "isonveljen" poliitikot tekevät saman.