Masennus ja lääkehoito

Minä sairastan masennusta. Uskallan kirjoittaa sen tänne ihan siitä syystä, että minulle tärkeät ihmiset tietävät asian. Jos joku muu sitten leimaa tai naulaa minut tästä syystä, se ei ole minun ongelma. Se on enemmänkin leimaajan ongelma.

Diagnoosini on vakava masennus. Ja jotta kaikki olisi kohdallaan, diagnoosissa lukee myös toistuva. Eli riski sille, että masennus vakavana versiona toistuu minun kohdallani, on suurempi kuin "tavallisen" vakavan masennuksen normaali toistumisriski, joka on noin 50%. Toisin sanoen, tulen kärsimään tästä sairaudesta koko loppuikäni, tavalla tai toisella.

Mutta tämän jutun tarkoitus ei suinkaan ole kerrata omia diagnoosejani. Tämän jutun tarkoitus on kirjoittaa aiheesta, jonka Roosa Meriläinen nosti esille Hesarin kolumnissaan tiistaina. Meriläinen kirjoitti otsikolla "Onneksi on masennuslääkkeet" siitä, kuinka lääkkeet auttoivat hänet pahimman yli, ja kuinka lääkehoito yhdistettynä osaavaan terapiaan paransi hänet. Ja kuten arvata saattaa, tästä nousi kauhea haloo!

Keskustelupalstat netissä ja vertaistukiryhmät vaikkapa Facebookissa täyttyivät kommenteista, joissa lääkehoito kyseenalaistettiin pohjalta "se vie ihmisen oman tahdon" tai "ei lääkkeet ketään paranna". Eli kun lääkitään mielensairauksia lääkkeillä, se on jotenkin tuomittavampaa kuin ottaa särkylääkettä vaikkapa hammassärkyyn. Masennuksesta paranee kuulemma liikunnalla, harrastuksilla tai puita halailemalla. Ei siihen mitään lääkkeitä tarvita. Kas kun nämä samat tyypit eivät käske syöpäsairaista, joka kärsii kivuista, ottamaan itseään niskasta kiinni ja menemään ranalle kiviä viskomaan. Kyllä se sairaus siitä paranee.

Se on totta, eikä kukaan sitä varmaan kielläkkään, ettei lääkehoito itsessään ketään masennuksesta paranna. Mutta se antaa masennuspotilaalle mahdollisuuden paranemiseen. Lääkehoito oikein annosteltuna ei aiheuta oman tahdon häviämistä eikä potilaan muuttumista zombieksi, sen sijaan se auttaa tätä nousemaan vaikkapa sängystä joka aamu. Ja menemään sinne rannalle jos siltä tuntuu. Lisäksi lääkehoito estää itsemurhia, joiden riski varsinkin vakavaa masennusta sairastavilla on todella suuri. Uskokaa minua, satun tietämään tämän ihan omasta kokemuksesta. 

Lääkehoidon demonilisointi on edesvastuutonta. Kuinka moni masennuksesta kärsivä ihminen onkaan ajautunut siihen viimeiseen tekoon ihan vaan sen takia, että on lueskellut ja uskonut näiden lääkehoitoa vastustavien ihmisten juttuja? Tai kuinka moni masennuspotilas makaa tälläkin hetkellä sängyn pohjalla kun ei uskalla ottaa mielialalääkkeitä kun ne aiheuttavat sitä sun tätä? Jos jollekulle auttaa maratonin juokseminen, ja hän kokee olevansa terve sen jälkeen ilman lääkkeitä, niin todella hyvä hänelle. Kaikille se ei vaan toimi, sillä se maraton saattaa jollekulle olla matka sängystä vessaan. Ja sen suorittamiseen tarvitaan lääkkeitä.

Miksi mielialan lääkitseminen lääkkeillä on jotenkin  tuomittavampaa kuin ihan minkä muun sairauden? Mikä tekee mielialalääkkeistä pelottavampia kuin muista lääkkeistä? Miksi niitä ihmisiä, jotka ovat saaneet avun lääkehoidosta, toki vaikkapa terapiaan yhdistettynä, ei uskota kuten niitä, jotka ovat "parantuneet" masennuksestaan matoja syömällä? Voiko länsimainen lääketiede todellakin olla niin metsässä kuin nämä lääkevastaiset antavat ymmärtää? Jos näin todella on, vedän sitten mielummin vaikka lumelääkkeitä ja voi paremmin, kuin popsin jotain yrttejä ja makaan sängyssä harkiten itsemurhaa.